Tuuliviirin tunnustukset.

Pakko tunnustaa, että olen niin huvittava tuuliviiri ajatusteni kanssa, että toisinaan se naurattaa minua itseäänkin.

Niin kuin te jotkut ehkä muistattekin, hain joulukuun alussa erästä työpaikkaa. Pääsin haastatteluunkin, etenin lisätehtävän tekoon, mutta valituksi en kuitenkaan tullut. Olin aika särki, vaikka jo haastattelun hetkellä paikka ei tuntunut omanlaiselta eivätkä kemiat varsinaisesti kohdanneet minua haastatelleiden henkilöiden kanssa. Pettymyksen musertavat tuntemukset tuntuivat typeriltä, mutta minkäs teet - ei ole helppoa tulla torjutuksi, missään suhteessa. Miettikääpä, olette ensin vuosikausia kotona lasten kanssa ja pelkkä ajatus töihinpaluusta tuntuu pelottavalta. Sitten haette työpaikkaa ettekö tulekaan valituksi. Eikö olekin ehkä ihan normaaleja tuntemuksia, että tuntee itsensä aurinkokunnan suurimmaksi luuseriksi, joka ei ole enää riittävän hyvä missään muussa kuin vaipanvaihdossa?

Päätin silloin, pettymyksen keskellä, että meikämannekiini se nauttii nyt kotonaolosta ja joulusta, että katsotaan duunihommia tämän vuoden puolella uudelleen. Uudella draivilla. No, eihän se aivan niin kuitenkaan mennyt... Epävarmuus nakersi naista ja kotonaolo vitutti niin, ettei veri kiertänyt. Olin jo ehtinyt ajatella tulevaa niin, että olisinkin töissä. Tienaisin, olisin jotenkin merkittävä. Mutta ei, tosiasiassa olin vieläkin kotona "isojen" lasten kanssa. Talous on kuralla, minulla ei ole mitään uraa ja lapset luultavasti jäävät kehityksessä jälkeen, kun ovat "vain" kotona kanssani ilman kehitystä kehittävää tekemistä ja ikäistään seuraa.

Joo, älkää sanoko mitään.

Pahinta alkuvuodessa on ollut oma tyytymättömyys omaa elämää kohtaan. Niin kuin olen täällä nurissutkin, oma aika on ollut kortilla. Olen miettinyt aamusta iltaan omaa tulevaisuuttani. Olenhan kuitenkin lopulta muutakin kuin vain äiti. Ennen äitiyslomaa työni jäi toisella paikkakunnalle, joten minulla ei ole työpaikkaa odottamassa täällä. Olen ikään kuin tyhjän päällä. Se veti mieltä matalaksi ja ahdisti isosti. Ja mikä paskinta, kaikki omat ikävät fiilarithan purkautuvat mihinkä muuhunkaan kuin lapsiin. En ole ollut häävi mutsi. En ole ollut kovin hyväntuulinen, olen ollut arkeen ihan totaalisen kyllästynyt ja tiedottomuus tulevasta on tehnyt minut poissaolevaksi.

Koska alani ei ole mikään supertyöllistäjä, harkitsimme Ukkokullan kanssa puolivakavissamme, että tekisimme tähän samaan syssyyn vielä sen kolmannen lapsen. Yksi vielä ja sitten luukut (lopullisesti?) kiinni ja eikun uraputkeen. Ukkokulta kuitenkin tässä tienaa sen verran, että pärjäämme taloudellisesti, vaikka olisinkin kotona.

No, tuohon ajatukseen osittain tarttuen ja asennoituen eteeni pompsahti jälleen avoin työpaikka-ilmoitus alaltani. Tekisi mieli hakea tätä paikkaa, mutta nyt pääsemmekin siihen, mihin ensimmäinen virke postauksessani jo johdatteli... Tuuliviireyteeni.

Nyt ajatus nimittäin töihinmenemisestä tuntuu ihan superpelottavalta ajatukselta. Kyllä, taas jälleen kerran. Mietin liikaa - siinä on suurin syy ongelmiini. :D Jännitän hakemattomia päivähoitopaikkoja. Menenkö perse edellä puuhun, olisiko pitänyt ensin hoitaa ne hoitopaikat ja vasta sitten alkaa katsella työpaikkoja... Mutta kun, alani ei ole ihan se perinteisin. Sinne ei haeta ihmisiä töihin joka viikko, ei edes joka kuukausi. Vaikka viikkotolkulla olen kironnut kotonaolemista ja selaillut päivittäin eri foorumeja työpaikkaa etsien, olen nyt ihan kauhusta jäykkänä pelkästä ajatuksesta, että pitää lähettää työhakemus. Enkö tule valituksi taaskaan? Ja jos tulisin, niin en varmasti osaisi enää mitään? Saisinko potkut, kun en ollutkaan niin hyvä kuin mitä työhakemuksessani lupasin? Millaista se arki sitten olisikaan, jos lapset olisivat yli puolet päivästä pois? Pöllittäisiinkö meidän Rodinit päiväkodissa ja olisiko meillä jatkuvasti jokin flunssarokkoripuli?

Apua-apua-apua.

Pirun hankalaa. Minä olen. Hankala.

Mielipide saa vaihtua, koska olen nainen. Eikö? :D


Nina