keskiviikko 29. elokuuta 2012

Lattialla ja vatsassa ryömivät vauvat.

Viikonloppuna tapahtui taas kummia Kloppisen kanssa. Poikahan oppi tuossa istumaan itse, tai siis nousemaan itse istumaan. Muutenkin on liikettä ollut vähän joka suuntaan, vähän joka tavalla. Kloppinen tällä hetkellä siis reenaa ihan hullun lailla liikkumista ja kokeilee mielenkiinnolla kaikkea. (Ja kaatuilee ja lyö päätänsä, ja väkisinkin äitiparka on hermoraunio päävammaskenaarioiden kanssa...) Ja niinpä poika sitten teki sen, mitä neuvolantätimme epäili pojan tuskin enää tekevän: hän aloitti ryömimisen.

Liikeradat ovat vielä isälle ja äidille mieluisia: pieniä. Olohuoneen lattialla saatetaan möyräistä metrin verran jonnekin, jos jossakin on joku mielenkiintoinen juttu, kuten kaukosäädin ypöyksin leikkikaveria odottamassa. Toistaiseksi Kloppinen siis liikkuu vähän ja toistaiseksi vielä vain yhdessä huoneessa.

Vaan ei se auta, pian saa ruveta katsomaan kotikoloamme liikkuvan taaperon äidin, ei sisustavan äidin, silmin. Johdot pois, pistorasiat piiloon, Pentikin lasinen tuikkuihanuus ylemmäs, rappusiin portit. Kloppinen nimittäin nousi jo lattialla polvilleen ja otti tukea minun jalasta. Lisäksi Ukkokulta kokeili laittaa pojan seisomaan ja nojaamaan käsistään olkkarin pöytää vasten. Siinähän se sitten seisoi. Ilman että kukaan piti kiinni. Varmaan pian siis tapahtuu, luulen.

Neuvolatätimme ennustuksiin sen verran palatakseni, että hänhän tosiaan arveli, että meidän poikamme nousee suoraan ylöspäin ja kun on eteenpäin menon aika, niin se tehdään kävellen. Kysyimme 10 kk -neuvolassa asiasta, että mikä on, kun ei vauvamme edes ryömi siinä kun toiset kävelevät jo tukea vasten. Täti totesi vain, että näin se ihmisten yksilöllisyys sitten näyttäytyy. Eivät kaikki opi samoja juttuja samaan aikaan. Kloppinen puolestaan on ollut kovempi "puhumaan" kuin muut. Pinsettiotekin opittiin kuukausia ennen kuin "käyrien mukaan pitäisi". Neuvolatäti ymmärsi kuitenkin tunteemme: on enemmän kuin perseestä joutua tämän asian kanssa toisten kummasteltavaksi. Itse uskoo, ettei mikään ole vialla ja sitä pitää omaa lastaan niin täydellisenä kuin ihmisenalkua vain voi pitää, mutta sitten kun lähipiirissä muutama molopää ottaa asiakseen kehitystä (tai sen puutetta) ihmetellä, niin totta hitossa alat itsekin epäillä jo asioita.

Kloppisen juttelusta on muuten kerrottava sellainen hassu juttu, että poika osaa pärisyttää ärrää. Vaikea selittää ja kuvailla, mutta tiedättehän, kun joku pitää sellaista "rrrrrrrrrrrrrr"-ääntä? No, sellaista(kin) älämölöä Kloppisesta kuitenkin lähtee. Toinen huvittava taito on näyttää sormimerkein "peace" eli etu- ja keskisormi pystyssä. Näin meillä... ;) <3

Masussakin ryömitään kovasti, joka päivä, aika säännöllisellä rytmillä: aamut ovat rauhallisempia ja iltaisin taas meno on hurjimmillaan. Huomaan, että kirjoitan melko vähän tästä raskaudesta. Se ei siltikään tarkoita sitä, etteikö se olisi minulle suuri asia ja huomionkohde joka päivä. Raaka fakta on vain, että kun esikoisen odotus on takanapäin (ja ennen kaikkea kun siitä on näin vähän aikaa kuin minulla!), ei tämä vain ole enää uutta ja pahuksen kummallista. Saati, että se raskaus olisi tällä hetkellä "kaikki mitä päähän mahtuu" ja jokaista liikettä sekä muuta uutta juttua voisi ihmetellä tuntia.

Niin se vain menee, että kun jaloissa häärää jo Kloppinen ja talous on pyöritettävänä, niin tämä raskaus "vain" kulkee mukana. Olisikin varmasti eri asia, jos tämä raskaus olisi ollut jotenkin vaikeampi. Siis sillä tavalla, että vieläkin saisi purjoilla pönttöön tai olisi joitakin jumalattomia kipuja. Sitten kai se raskaus vaivoineen olisikin jatkuvasti mielessä ja siitä tulisi kirjoitettua useammin. Äh, vaikeata selittää, mutta useamman kuin yhden lapsen äidit varmaankin ymmärtävät mitä tarkoitan?

Raskaus tosiaan etenee omalla painollaan ja tuntuu ihan järkyttävältä ajatellakaan, että raskauttani on jäljellä enää ALLE 10 VIIKKOA! Miten aika on mennytkään näin nopeasti?! Tuntuu, että joka paikkaa turvottaa ja vatsa voisi revetä kahtia, kun se on harjoitussuppareista niin pinkeä. Lähes koko ajan. Päivittäin närästää ja inhottavasti närästääkin, mutta onneksi Rennie lievittää tätä tuntemusta välittömästi. Kävelylenkkejä en pysty tekemään enää oikein ollenkaan, sillä jopa rauhallinenkin kävely saa aikaan niin inhottavan tuntuisia harkkasuppareita, että voisi melkein itkeä tihrustaa. Jollei tietäisi niistä suppareista, mitkä odottavat eessäpäin... Joka tapauksessa saan kävellä todella hitaasti, ja jopa pysähdellä jatkuvasti, ja siltikään kävely (lue: matelu) ei tunnu lainkaan hyvältä.

Tuntuu kurjalta ajatella, ettei Kloppinen pääse ulos kuten ehkä muut samanikäiset. Mutta toisaalta ONNEKSI poika on niin pieni, ettei osaa sitä itse vaatiakaan. Saattaisin olla muuten hälisemässä sellaisen 3-vuotiaan ulos vinkuvan uhman kanssa tässä jamassa. Kiitän siis tilannettani, kun Kloppinen leikkii sisällä kiltisti. Morkkistaa, toki toki, mutta tämä vääryys korjataan ehdottomasti, kun Jäpikkä on saatu pihalle. Sitten vaunuillaan taas ja ahkerasti, toivon.

Olen sitten yksinkertaisesti päättänyt vain olla rasittamatta itseäni. Kyllähän nuo tuntemukset jotain kertovat, kehoni jotain koittaa viestittää. Ei ole ilmeisestikään minun juttuni tuo liikkuminen ja sille ei mahda nyt mitään. Yritän kävellä kyllä tasaisin väliajoin, sillä kaipaan niitä kävelyhetkiä Ukkokullan kanssa. Niitä hetkiä, kun mikään ei häiritse, vaan voimme vain jutella kaikesta maan ja taivaan välillä.

Neuvolanterkka tietenkin muistutti, että kun liikkuminen on tällä hetkellä mahdotonta, niin ruokavalioon pitää kiinnittää erityisesti huomiota. Olen niin tehnytkin, mutta kyllä niitä herkkuhetkiäkin päiviin on mahtunut... Siitä huolimatta painoni ei ole kotivaa'an mukaan noussut kiloakaan viimeiseen kuukauteen! (H-U-R-R-A-A) Olen punninnut itseni joka aamu ennen aamupalaa, joka ikinen päivä. Paino on pyörinyt 73.2 kilosta 74 kiloon. Tästä painon nousemattomuudesta on kyllä erittäin iloinen, sillä tiedän, ettei sitä tarvitse tulla, vaikkei tässä nyt laihduttamisesta olekaan kyse. Todellakaan. Jäpikkä saa kyllä kaiken tarvitsemansa. Ja niin saan minäkin...

Loppuun vielä pitkästä aikaa masukuvia. Vasemmanpuoleisessa kuvassa viikkoja on keräilty 25+1 ja oikeanpuoleisessa kuvassa 30+2. Aika huikea ero, eikö? Kilojahan tässä on tosiaan tullut vain maksimissaan sen 1 kg.

 


Kokovartalokuvassa vatsa näyttää aivan hervottoman suurelta kroppaani ja pituuteeni suhteutettuna... Sitä se kai onkin. Oli Kloppisestakin. Pitää muuten tehdä yksi nolo tunnustus tähän asiaan liittyen. Ukkokullan ystävän vaimo synnytti ihanan tyttövauvan, jonka strategiset mitat olivat jotakin 3200 g ja 48 cm. Olin tietenkin iloinen iloisista uutisista, mutta aika lailla välittömästi pillahdin itkuun, että miksi minua isommat ja pidemmät neidot saavat näin paljon pienempiä vauvoja kuin minä. Olen todella kovilla, kun oman varren pituus (158) ei riitä ja jo monen monituista viikkoa olen puuskuttanut kuin kolmesataakiloinen lehmä mäessä, kun vauva painaa jo ylös keuhkoihin ja palleaan ja mihin lie. Tuntui niiiiiiin epäreilulta. Ne raskaushormonit vielä lisäksi, niin tietenkin siinä on aihetta porata silmät turvoksiin, eikö?


Nina

Ps. Se epäilemäni kurkkukipu olikin sitten alaleuasta ja tulehtuneesta ikenestä ulos kasvava viisuri. Kivut alkoivat eilen olla jo aivan käsittämättömät. Päässäni soi Klamydian biisi: "...mä pelkään, että mä kuolen, tai etten kuolekaan...". Itkin sitä sairaan kovaa kipua – minä, jo kerran synnyttänyt nainen. Tärisin hammaslääkärin penkissä, kun hän poisti viisuriani. Ensinnäkin tämä viisuri oli ensimmäiseni enkä ollut koskaan ennen kokenut moista. Ja toiseksi kärsin melko pahasta hammaslääkärikammosta... Onneksi se on nyt ohi ja kivut alkavat jo helpottaa. Jiihaa.

Ei kommentteja: