Tajusin juuri, etten olekaan hetkeen kirjoittanut arkielämästämme. Tai pojista, että millaisia he ovat. Siitä, millaista sirkusta tämä elo kahden minin kanssa on. Sitähän itsekin kovasti pohdin, kun Jäpikkä vielä olla möllötti vatsamakkaroideni huomassa. Sitä paitsi en ole valittanut mistään (muistaakseni) pitkään aikaan, joten nyt on korkea aika puida kotiäidin onnen hetkiä täälläkin.
Onko sopimatonta sanoa omasta lapsesta, että voi tsiisös, se osaa olla RAI-VOS-TUT-TA-VA?! Uhmaa pukkaa ja toinen riehuu toisinaan kuin mielipuoli. Niin, puhun siis Kloppisesta. Yhden vuoden ja kolmen kuukauden ikäisestä esikoispoikasestamme. Mitään ei kannata uskoa - äidin napakka "ei" muotoutuu matkalla Kloppisen korvaan "Jee, teehän tuota rakas lapseni toki lisää" lempeäksi toteamukseksi.
Verhoa on kiva repiä, leluja on kiva hakata pöytään tai ainakin heitellä, pikkuveljeä pitää läpsiä tai ainakin siltä pitää repiä tutti suusta. Mikä parasta, niin yhden kauniin kerran Kloppinen hokasi Jäpikän pastavaipan hoitopöydällä, kun me olimme pehvapesulla Jäpikän kanssa. Kiitos kaikille jumalhahmoille sinne ja tonne, mutta tavara jollain Luojan lykyllä pysyi vaipassa eikä valunut sohvalle ja kaikkialle muualle, jonne Kloppinen pastavaippaa päätti kuljettaa. Sydämen pysähtyminen ei ihan oikeasti ollut kovinkaan kaukana.
Mutta kaikkein karseinta on ehdottomasti Kloppisen kiljuminen/kirkuminen, joka herättänee kuolleetkin haudoistaan noin 50 kilsan säteellä. Siedän paljon (jonkun verran) ja jaksan tarvittaessa, mutta tuo kirkuminen... Se on minun akilleenjänteeni. Se saa minut suunniltaan. Tekisi mieli ottaa toista korvista kiinni ja kirkua takaisin niin paljon kuin ääntä lähtisi. Sehän vasta aikuismaista ja äidillistä olisikin, eikö? ;) Se kirkuminen tekee minut vain yksinkertaisesti hulluksi. Yritän laskea sataan(miljardiin) näinä hetkinä, sillä kieltäminen saa aikaan vain lisää kiljuntaa. Parhaiten toimii siis totaalinen ignooraaminen. Vaikken pidemmän päälle tiedäkään, että onko sekään toimintamalli mistään kotoisin?
Neukkutäti sanoi yhdellä käynnillämme, että odotas vain kahden vuoden uhmaa, kun valittelin kiukkuavaa lapsikultaani. Siis mitäh, tää pahenee? Niin että millaisiin mittasuhteisiin? Eikö tätä siis ihan oikeasti saa palauttaa? Vaihtaa? Äääh? Vetääkö äidit jotain kamaa, että he jaksavat? Spiidiä? Vai kuuluuko tässä vaiheessa tuupata riekkuvat mukulat hoitotädin kiusaksi ja painua itse töihin hermoja leputtamaan? Anyone?
No, kaiken valituksen jälkeen on kuitenkin pakko todeta, että elämämme kahden pojan kanssa on simppelimpää kuin mitä joskus oletin sen olevan. Vaativaa toki, kun näitä rakkauden hedelmiä on tosiaan huollettavana kaksi. Mutta siltikin aika helppoa. Molemmat ovat aika vauvoja, no ainakin pienempi on, joten he menevät molemmat samalla vaivalla, jos ymmärrätte mitä tarkoitan? Esimerkiksi vaipat vaihtuvat aika liukuhihnalta.
Jäpikkä on ehkä maailman leppoisin vauva. Minä kun luulin, ettei Kloppisen (joka oli siis myös mielestäni helppo vauva) jälkeen meille voida suoda toista helppoa vauvaa. Olin väärässä. Jäpikkä nimittäin lienee vieläkin helpompi.
KOP-KOP-KOP.
Siinä kun Kloppinen sai raivarit, kun hänelle lätkäistiin öljyt ja hattu päähän karstan kartoittamiseksi, niin Jäpikkä ei ollut moisesta toimenpiteestä oikein moksiskaan. Kloppiselta loppui kärsivällisyys myös talvivaatteita puettaessa. Jos topattu mukula ei siirtynyt ulkotiloihin nanosekunnissa pukemisen jälkeen, niin vaunuista tai kaukalosta kuului karvalakin alta takuuvarma parkaisu.
Vaan eipä Jäpikältä. Hän odottaa toisinaan useammankin minuutin topattuna vaunuissa tai kaukalossa, että minäkin saisin jotain lämpimämpää päälleni. Jäpikkä odottaa ilman kilareita. Hän odottaa leppoisasti tuttia lopotellen. Ehkäpä hän on sen verran älykäs vauva, että hänpä tietää, että pahin hiki tuleekin nimenomaan siitä, että kun täysissä varusteissa menettää maltin? Who knows.
Jäpikkä on noin niin kuin muutenkin meidän perheen helppo nakki. Hän nukkuu yöt ja on varsin vähään tyytyväinen. Jos joku nyt joskus jaksaa vähän hänen kanssa olla, niin siitä hän on vilpittömän onnellinen. Jäpikkä on kova hymyilemään ja jokeltelemaan. Itseasiassa olen usein ajattelutkin, että jos Jäpikkä olisi kovin tyytymätön ja kiukkuinen, niin minä olisin varmaan aika valmista kauraa. Mutta kun edes yksi lapsistamme on hyväntuulinen ja leppoisa, niin se auttaa jaksamaan toista, joka on tällä hetkellä vähän vähemmän hyväntuulinen.
Mutta eipä sorreta tässä Kloppista, ei sentään. Kiva ja suloinen kersa hän on. Ehkäpä nuo hammastouhut vaan pistävät vituttamaan. Tai jotain. Enkä minä oikeasti kumpaakaan pois antaisi. En, vaikka joka päivä huokaisen helpotuksesta, kun Kloppisen huone hiljenee päivän päätteeksi.
Onneksi minä pääsen niihin hikijumppiin, pois täältä kaaoksen keskeltä, keräämään voimia. Tänään vuorossa on BodyCombat. Se onkin tälle viikkoa toinen jumppa. Maanantaina tuli käytyä BodyPumpissa ja oli muuten uskomaton ero ensimmäiseen kertaan: jaksoin paljon paremmin ja vieläpä isommilla painoilla. Painoista oiva aasinsilta minun painooni: kaksi viikkoa riehumista ja kalorien laskemista takana - PAINO ON LASKENUT KILON! Neljä jäljellä, hurraa, hurraa, hurraa. <3
Nina
Ps. Heti kun kirjoitin, että paino on tippunut, niin iski ihan kauhistuttava laskiaispulla-himotus...
2 kommenttia:
Kuulostaa aika tutulta tuo teidän esikoisen käyttäytyminen. Meidän tyttö on nyt kohta vuoden ja 2 kk vanha ja että osaakin olla ärsyttävä kakara. Niin jääräpäinen ja vielä yhdistettynä siihen että siitä lähtee sellainen palosireeniä muistuttava ääni. Välillä on kyllä tullu huudettua naama punaisena takaisin, mut eihän se mitään auta... Innolla odotan jos tää vielä tästä pahenee!
Hah, ihanaa on aina lukea, että joku muukin ajattelee samoin! :D Kiitos siis tästä!
Lähetä kommentti