Tunneryöppyjä.

Laitetaan nämä tunneryöpyt jälleen raskauden piikkiin:

Tämä kaikki on niiiiiiiin ihanaa.

Toinen lapsi. Pieni ikäero. Mitä jos toinenkin on samanlainen kultapallero kuin Kloppinen? Syö hyvin, nukkuu hyvin. Oikea rakkauspakkaus, joka ei turhista vikise. Paitsi tänään, kun en antanut Kloppisen ottaa peppupyyhkeestään enää kiinni (roikkuu hoitoalustan vieressä, pikkukäsien ulottuvilla), kun lähdimme kylppäristä kerran pois -> punainen pää, miltei aito hätäitku. Näinkö nuorena tuokin jo muka opitaan?

No mutta. Takaisin kaikkeen ihanaan. Vauvantuoksua. Ihania pikkiriikkisiä vaateriepuja. Hymyjen metsästystä, naurusta puhumattakaan. Ja tässä ohella Kloppisen ensiaskeleita, juoksuaskeleita, sanoja, höpöjuttuja. Ison pojan vaatteita. Ison pojan leikkejä ja juttuja.

Ja kun aikaa on kulunut vuosi kaksi, heistä on toisilleen äärettömästi seuraa. Jos ei leikkiseuraa, niin aina on jonkun tukka, josta repiä ja joku, jonka kanssa painia. Jonkun käsi, josta ottaa lelu.
Kun aikaa on kulunut 15 vuotta, on heillä toivottavasti toisistaan turvaa. Ainakin tällä pienemmällä. Kun he ovat kartsalla, pitää Kloppinen tietysti pikkusisarensa puolia. Jos siis ikipäivänä tulen päästämään heitä kartsalle. Tokkopa.

Kun toinen on syntynyt, on perhe jo ehkäpä valmis. Minä voin häiden jälkeen keskittyä ensin kouluun ja sitten täysillä työelämään sekä uraani. Paineita siskon tai veljen tekemisestä ei enää ole.

Ja toisaalta sitten taas...

Tämä kaikki on niiiiiiiiin kamalaa.

Toinen lapsi. Pieni ikäero. Mitä jos toinen onkin äärettömän vaativa ja vaikea koliikkikersa? Mitä jos näitä mamman murusia onkin masussa kaksi. Sitten elämme helvetin raskasta, raastavaa, epäitsekästä eloa KOL-MEN alle 1,5 vuotiaan kanssa. Voin unohtaa itseni ja itsestäni huolehtimisen. Sille ei kerta kaikkiaan riitä aika. Minusta tulee kuihtunut, tai pikemminkin suruuni syövä pullero, joka ei enää osaa meikata kuivuneita ripsiään, jotka harvoina räpsyvät harmaassa roikkuvassa naamassa. Tukkaani on värjätty viimeksi viisi vuotta sitten ja sen huomaa 30 sentin juurikasvusta. Ehkä leikkautankin itselleni miestukan, jota ei tarvitse koskaan mitenkään laittaa.

Kloppinen ei saa tarpeeksi huomiota, joten hänestäkin kasvaa oikea huomionkipeä kiusankappale. Kotimme ei ole seesteinen koti, ehei. Kodissamme huutaa joka hetki joku. Öitä ei todellakaan nukuta. Ja jos muuten nukuttaisi, niin vuorotellen jokainen lapsi on kipeä kurkusta tai korvasta, joten yöt menee huutaessa eniveis.

Kaikki kasvavat vaatteistaan, lelut menevät särki. Rahanmenoa ei voi estää. Ukkokulta tekee yötä päivää töitä, tosiasiassa hänellä on salasuhde kalatiskin Liisuun. Hällä kun ei ole thänk gaad lapsia ja Liisu sentään meikkaa eikä pukeudu aina verkkareihin.

Perhe saattaa olla valmis, mutta niin olen minäkin. Saan 12 burnoutia pelkästään kotona ollessani eikä minusta ole enää työelämään. Koulusta nyt puhumattakaan.

Öö, pessimisti ei todellakaan pety?


Nina