perjantai 6. heinäkuuta 2012

Avautumista ystävyydestä.

Minun on pakko avata sanainen arkkuni eräästä ystävästäni. En oikeastaan nimittäin tiedä, että voiko häntä enää edes ystäväksi kutsua. Meillä on takana pitkä historia. Tutustuimme ollessamme jotain 9-10 vee ja olemme kasvaneet aika yhdessä lapsista teineiksi ja teineistä aikuisiksi. Olimme samalla luokalla sekä ala-asteella että yläasteella. Riitelimme paljon, mutta toisaalta olimme toisillemme aika vankkumaton tukipilari. Olimme, ja olemme, erilaisia mutta kuitenkin hämmentävän samanlaisia. Siinä kai vakuuttavat perustelut esimerkiksi murrosiän riidoillemme.

En aio kertoa historiastamme mitään sen yksityiskohtaisemmin, sillä en halua paljastaa tällä tekstillä itseäni sen kummemmin kuin tätä ystäväänikään. Sen verran on kerrottava, että meillä on ollut ns. katkoja ystävyyssuhteessamme, eli emme ole aina olleet tekemisissä juuri laisinkaan.

Yksi tällainen vaihe on ollut meneillään viimeisen vuoden verran. Kun aloin odottaa Kloppista, oli ystäväni innoissaan. Hänelläkin oli lapsi ja he haaveilivat pikkukakkosesta. Meillä oli yhteistä vaikka kuinka ja emme päivittäin juuri muusta puhuneetkaan kuin raskauksista. No, ystäväpariskunnallamme ei koskaan sitten tärpännyt ja minä jäin tavallaan odottamaan yksin, vaikka tokihan ympärilläni oli muitakin ihania ystäviä, jotka innoissaan odottivat kanssani loppuun asti.

Ystäväni vähensi yhteydenpitoamme ja näimme huomattavasti harvemmin. Tuntui, että se olen aina minä, kuka ehdottaa rehvejä ja kahveja. Kunnes sitten itsekin kyllästyin ja annoin aika lailla toisen vain olla. Viimeinen piikki ystävyyteemme taisi sitten olla Kloppisen syntymä. Ystäväni on nähnyt poikani ehkä viitisen kertaa ja Kloppinenhan on viittä vaille yhdeksän kuukautta... Eli ei ole varmaan liioiteltua sanoa, että emme näe juuri ollenkaan. Ystävälläni on aina niin kova kiire.

Aikanaan, kun ystäväni oli raskaana ja sai lapsensa, hän marisi ettei hänellä ole enää juuri yhtään ystävää eikä kukaan halua nähdä tai tehdä hänen kanssaan mitään. Kukaan ei kuulemma käynyt kylässä ja hän oli yksinäinen. Yksin kotona raskaana, yksin vauvan kanssa kotona. Minä sitten silkasta ystävyydestä vietin ystäväni kanssa reilusti aikaa. Vaikka elin ihan erilaista elämänvaihetta kuin hän: olin kyllä parisuhteessa, mutta silti olin meneväinen ja biletys maitti, kun taas ystäväni oli oikea kotihiiri ja häntä kiinnostivat rintapumput sekä sitterit. Näimme toisiamme itseasiassa niinkin usein, että ystäväni vitsaili, että jos hänen poikansa alkaa kutsua minua äidikseen, niin sitten meidän on vähennettävä näkemistä.

Noin vuosi ystäväni pojan syntymästä he alkoivat suunnitella häitä. Ja minä, yllätytte tästä varmaan, erosin avopuolisostani. Siltikin, vaikka häät eivät minua sillä hetkellä voineet juuri vähempää kiinnostaa, niin olin täysillä mukana suunnittelussa ja jaksoin kuunnella ystäväni häävouhotusta ihan aidolla mielenkiinnolla. Oikeastaan emme siihen aikaan juuri mistään muusta puhuneetkaan. Minä sinkkuilin innolla vuosien kestävän parisuhteen jälkeen ja ystäväpariskuntani sanoi alttarilla tahdon.

No, missä mennään nyt. Minä olen kotona "vauvani" kanssa ja ystäväni vierailut voi laskea kutakuinkin yhden käden sormilla. Minäkin tunnen itseni toisinaan eristäytyneeksi ja yksinäiseksi. Huomaan kaipaavani aikuisten seuraa, tyttöjen juttuja, kahviseuraa. Mutta ilmeisesti tämä ns. ystävä on jo unohtanut millaista se kotonaolo on.

Ystäväpariskunta on eroamassa ja ystävääni eivät hääsuunnitelmamme voisi vähempää kiinnostaa. Mietin jopa hetken, että tietääkö hän edes hääaikeistamme – eihän hän ikinä vaivaudu kysymään mitä minulle kuuluu. Ei häntä kiinnosta kuulumiseni. Siinä kun minä höpötin heidän häistään ystäväni kanssa, niin tosiaan, minä mietin, että tietääkö hän edes meidän tulevista häistä!

Kerroin alkukeväästä hänelle, että odotan jälleen lasta. Vastaukseksi tuli onnea. Olemme nähneet tämän raskauteni aikana kerran. Silloinkin saimme kutsun heidän poikansa syntymäpäiville. Pakollinen paha siis. Kävimme viemässä lahjan ja syömässä kakkua. That's it. Kertaakaan ystäväni ei ole kysynyt kuinka voin, onko raskaus edennyt hyvin, miten jaksan Kloppisen kanssa. Ei kertaakaan.

Toisinaan ystäväni yhtäkkiä alkaa kertoa asioistaan Facebookin chatissa. Tänään hän esimerkiksi hehkutti, että minun pitää pitää peukkuja, että hän saa haluamansa asunnon. Aikansa hän kertoili omista asioistaan, ja minä kohteliaasti kysyin asioista lisää ja toivotin tsemppiä. Ei mitään mainintaa minun kuulumisistani. Ei mitään. Taaskaan. Minun pitää kyllä olla aina kiinnostunut hänen asioistaan, mutta hänen ei koskaan minun asioistani. Ei häntä, eroavaa kolmekymppistä, nyt voisi vähempää kiinnostaa minun, perheellisen kotiäidin, asiat.

Enkö tuhlaakin häneen vain aikaani? Ihan oikeasti? Ei kai ystävyyden kuulu näin mennä? Ei kai sen kuulu jatkuvasti aiheuttaa pahaa mieltä ja suoranaista vitutusta?

Tällä hetkellä jopa mietin, että voisiko tämän ns. ystävän jättää jopa kutsumatta häihimme. Olisiko se liian radikaali veto. Emmehän me ole missään tekemisissä eikä häntä tunnu kiinnostavan minun elämäni. Olen hänelle pelkkä paskalaari, johon hän voi itse kaataa murheensa tai hehkuttaa menestystään, kun sellaista sattuu kohdalle. Minä olen vain hänen säälijänsä, kun menee huonosti tai kanssajuhlijansa, kun menee hyvin. Miksi sellainen ihminen pitäisi edes kutsua? Velvollisuuden tunteesta, sillä minutkin kutsuttiin heidän häihinsä? Siksi, että meillä on vuosien historia?

Myönnän, että olen tässä ajansaatossa katkeroitunut syvästi ystävääni kohtaan. Ystävästäni on tullut enemmänkin vain vanha tuttu. Onnekseni minulla on ystäviä enemmän kuin tämä yksi.


Nina

3 kommenttia:

Mervi kirjoitti...

Hei!
Saattaa olla, että ystäväsi katkeroitui sinulle silloin kun te onnistuitte tulemaan raskaaksi ja he eivät. Sinä sait kokea raskaus/vauva onnen.
Valitettavasti kaikki ystäväsuhteet eivät aina kestä. Vaikka takana olisikin pitkä yhteinen historia. Ehkä sinun kannattaa antaa hänen olla ja antaa ajan kulua. Ystävyys joko palautuu tai sitten se on valitettavasti mennyttä. :(

- Mervi

enma kirjoitti...

Mulla myös samanlaisia kokemuksia.
Mun yks hyvä "ystävä", ei oo kertaakaan nähny meidän poikaa. Ja kun olin raskaana, nähtiin tasan kerran. Aina kysyy, että joko nähtäisiin, ja sitten kun sovitaan tietty päivä milloin nähdään, hänestä ei enää kuulu mitään.. Ei vastaa puhelimeen, vaikka on luvannu aikaa ilmoitella. Kuulemma oli ostanu Emilille vaatteitakin, mutta eipä ole näkyny.
Mä en enää kysele siltä mitään, eikä pelkoa että "sopisin" mitään treffailujakaan. Oon ihan kypsä.
Joten, mun mielestä voit ihan hyvin jättää kutsumatta häihin. Häät ovat yleensä lähimmäisiä varten, eikä tuo ihminen nyt siltä kuulosta.

Nina kirjoitti...

Mervi, mä olen kanssa miettinyt, että voisiko kaiken takana tosiaan olla se, että minä raskauduin ja hän ei. Mutta jotenkin sekin kuulostaa niin älyttömältä! Eihän ystävyyden pitäisi sellaiseen kaatua, eihän? :O

Enma, uskon kyllä, että tällaisia ns. ystäviä riittää jokaisen riesaksi... :) Pitää vaan keskittää ne voimavarat ihmisiin, jotka myös keskittää voimavarojansa meihin. Ukkokulta olikin sitten eilen sitä mieltä, kun otin tämän "ystävän" puheeksi, että vedetääs kuule nimi vaan listasta yli. Ja niin tehtiin. Todettiin vaan, että nyt tuntuu tältä ja että jos tilanne nyt sitten muuttuis, niin ainahan sen nimen saa lisättyä vieraslistaan uudelleen.