11-kuisen uhma?

Tiedättekö, olen päivä päivältä varmempi, että Kloppisella todellakin on tällä hetkellä meneillään jokin uhma-kaikki-kiukuttaa-mutta-eniten-äiti -kausi. Pahimmillaan se esiintyy aamulla ja aamupäivällä. Tietysti silloin siis, kun minä olen Kloppisen kanssa kahden. Ehkä se on hyvä niin, sillä Ukkokulta-raasun pinna olisi todella koetuksella tuon pienen rakkaan hirviömme kanssa... Niin se on kyllä ratkeamispisteessä minullakin, mutta olen vain yrittänyt olla mahdollisimman rauhallinen, koittanut olla reagoimatta sen kummemmin toisen riekkumiseen ja riehumiseen. Ja kun päässä meinaa napsahtaa, olen lähtenyt tilanteesta hetkeksi pois. Mielessä kyllä suoraan sanottuna kiroan ja raivoan, voi kun vain tietäisittekin...

No, miten se uhma ja kiukkuisuus meillä sitten esiintyy? (Olisi varmaankin helpompi luetella hetkiä, jolloin niitä ei esiinny...)

<3 Vaipanvaihto on yhtä helvettiä ja siinä on hyvä laittaa vastaan. Kloppisen vinkit muille (t)uhmille: Potki, riehu, mitä vain kunhan sitä vaippaa ei saada päälle. <3

<3 Vaatteidenvaihto ja niiden päällepukeminen on yhtä helvettiä ja siinä on hyvä laittaa vastaan. Kloppisen vinkit muille (t)uhmille: Samat kuin vaipanvaihdossa - kaikki on sallittua: potkiminen, riehuminen, joka suuntaan kääntyily - tyyli vapaa, kunhan vaatteita ei saada päälle. <3

<3 Hampaidenpesu on yhtä helvettiä ja siinä on hyvä laittaa vastaan. Kloppisen vinkit muille (t)uhmille: Ole yksinkertaisesti avaamatta suuta, tunge kieltä hampaiden eteen niin ettei äitisi edes muista, koska olisi viimeksi saanut oikeasti pestyä alahampaasi. Huuda, kilju, riehu. <3

<3 Syöminen on yhtä helvettiä ja siinä on hyvä laittaa vastaan. Kloppisen vinkit muille (t)uhmille: Ole avaamatta suuta, sylje sisältö kauniissa kaaressa ulos, yritä napata kiinni lusikasta aina kun siihen on mahdollisuus, laita kädet suuhun ja niistä sitten levitä suun sisältö kaikkialle. <3

<3 Vastaanlaittaminen tarkoittaa myös lyömistä, nipistämistä, pään pyörittämistä, huutoitkua ja lopuksi kunnon hikeä, kun kaikesta edellä mainitusta on saattanut tulla "vähän" kuuma... <3

Hoitotasollaan (=pehmustettu alunen pyykkikoneen päällä) Kloppinen ei enää viihdy pätkääkään. Ei sitä vähääkään, kun pitäisi aamulla nopeasti vaihtaa vain vaippa, ehkä vaatteetkin ja nopeasti pestä hampaat. Jatkuvasti pitää yrittää kääntyillä mahalleen ja jatkuvasti pitää potkia jaloilla niin kovin kuin niistä lähtee voimaa. Joudun siis jatkuvasti varomaan ja pelkäämään vatsani puolesta, mikä sitten taas kiristää omaa pinnaa. Aina en tietysti voi potkuilta välttyä, en vaikka mitä tekisin, ja kipeäähän se napakka isku supistelevan kivikovaan vatsaan tekee... Tekisi mieli raivota ja huutaa, vaikka ymmärränkin lapseni olevan pieni ja vielä sangen ymmärtämätön ihmisolento, joka ei vielä tekemisiensä päälle juuri ymmärrä.

Syömisestäkin on tullut yhtä pelleilyä. Lähes joka ruokailukerrasta. Harvemmin enää syödään niin, että toinen olisi suu auki kuin linnunpoika ja suuhun voisi lastata ruokaa tasaisen tappavaan tahtiin, kunnes lautanen on tyhjä. Ja sen jälkeen päättää ruokailuhetki juomalla maitoa. Ehei, nämä leppoisat ja mukavat hetket tuntuvat olevan nekin historiaa. Ruokaa syljetään nykyään ulos, joskus oikein päristellen, käsiä tosiaan laitetaan jatkuvasti suuhun ja muutenkin tuntuu, että syömisen lomassa keskitytään kaikkeen muuhun paitsi syöttävään vanhempaan. Maidon juottaminen on vieläkin vaikeampaa. Sitä syljetään vain ulos niin että jokaisen kahden metrin säteellä olevan on vaihdettava päälleen kuivat, puhtaat vaatteet...

Itseasiassa olen keksinyt muutaman konstin konstikkaisiin syöttöhetkiimme. Ensinnäkin maidon juotan nykyään niin, että alun sylkemisestä huolimatta minä sinnikkäästi vain jatkan. Vaikka valuisi maito omaa(kin) otsaa pitkin. Työnnän Kloppisen HELLÄSTI syöttötuolin selkänojaa vasten, pidän toisella kädellä Kloppista HELLÄSTI paikoillaan ja toisella kädellä juotan maidon. Ja kyllä muuten toimii! Opetin taktiikan Ukkokullallekin ja hänelläkin tämä toimii. Maito tulee juoduksi, HELLÄSTI pakottamalla. Kalsiumin tarve täyttyy ja äidin huoli lahoavista luista hälvenee.

Myös ruuan syöttämiseen oli keksittävä jokin "uusi" konsti, jotten ihan oikeasti menettäisi järkeäni ja piirtelisi hetken päästä My Little Ponyja pehmoisassa, pyöreässä huoneessa. Nykyään seuraan Kloppisen toimia entistä tarkemmin ja kun huomaan, että pelleilyä on luvassa, lopetan syöttämisen heti. Pidän hetken tauon, katson pilvenhattaroita ja lasken sataan(miljoonaan), ja jatkan syöttämistä taas, kun toinen on lopettanut pelleilynsä. Ikään kuin muistutan, että mitäs tässä hei nyt oltiinkaan tekemässä. Tämäkin keino on toiminut melko hyvin.

Aamuni oikeastaan ainut mukava ja rauhallinen "oma hetki" näyttänee sekin olevan historiaa. Kloppinenhan on mennyt aamupäikkäreillensä yleensä parin tunnin hereilläolon (ja kiukuttelun) jälkeen ja nukkunut kevyesti jopa 2,5 tuntiakin. Tämä "tauko" on tehnyt minulle terää. Olen päivittänyt blogiani (eli purnannut täällä kuinka p*rkele ottaa päähän), olen ehtinyt lueskelemaan toisten blogeja (ja ihmettelemään, ettei miksei muita ikinä ota p*rkele päähän) ja siivoamaan kotiamme. Joskus olen ehtinyt katsomaan tallennukselta jotain ihanaa hömppääkin. Nykyään ehdin hädin tuskin tekemään jotain näistä (arvaatteko mikä se tänään on...? ;)). Aamupäikkärit kestävät hädin tuskin tunnin ja taas mennään...

Joku voisi sanoa, että pitäisiköhän minun ottaa enemmän aikaa itselleni ja hommata lapsenvahti. Pitäisi kai, mutta epäilen, että olemme tässä jamassa päikkäreiden suhteen juurikin siitä syystä, että tässä yhden aamun Kloppisella oli lapsenvahti. Nimittäin äitini, jotta minä pääsisin nauttimaan omasta ajastani suuhygienistille hammaskivenpoistoon. <3 Vaikka äidilleni olen miljoona kertaa yrittänyt selittää kuinka asiat Kloppisen kanssa tehdään, niin kertaakaan hän ei ole toiminut niin. Hän ei yksinkertaisesti vain tunnu tajuavan. Ja jos väännän rautalangasta, hän loukkaantuu ja huomaan meidän olevan ilmiriidoissa. Niinpä tämä aamu, kun Kloppinen hengaili mummonsa kanssa pari tuntia, näytti muuttavan jälleen pojan rytmiä. Hän nukkui silloinkin vain tunnin päikkärit. Eli se hetkellinen oma aika, irtiotto arjesta, tuntuu aina tekevän vain muusta arjesta vaikeampaa...

Harva tuntuu puhuvan tästä: kiukkuisesta ja uhmaisesta pikkulapsesta, jonka kanssa oikeasti loppuvat  huumori ja elämänilo aina hetkittäin. Kyllä, ne molemmat toki palaavat runsain mitoin aina takaisinkin, mutta silti. Harva äiti-ihminen sanoo ääneen kuinka helvetin hermoja raastavaa lapsen kanssa oleminen voikaan olla. Miksi kaiken pitää olla niin hankalaa, niin vaikeaa, aina sen taistelun takana? Väsyttää ja kyllästyttää. Pari kertaa olen miettinyt itku silmässä, että mihin helvetin soppaan olenkaan lusikkani lykännyt. Kohtahan näitä ilopillereitä on jaloissa tuplaten. Kaipaan sinua ajoittain, entinen helppo elämäni, mutta tiedän, että juttumme on auttamattomasti ohi.

Eikö sen uhman pitänyt tulla joskus 2-veenä? Miksei kukaan kertonut, että siitä kivasta pikkuvauvasta tuleekin jo alle vuodessa tuollainen oman tahtonsa omaava pikkuhirviö, joka satuttaa niin fyysisesti kuin henkisestikin? Ja miksi sitä pikkuhirviötä silti rakastaa niin ylikaiken, ettei sitä voi vain antaa ensimmäiselle vastaantulijalle?


Nina