Vielä kun olet siinä yksin.

Minut on viime aikoina vallannut suuri surku ja alakulo, vaikkei sille ole oikein järjellistä syytäkään. Mietin lähes päivittäin, että pian en voi olla Kloppisen kanssa näin kuin olemme nyt. Aina kimpassa, aina lähekkäin, kun siltä tuntuu. Toisiamme varten. Vain toisiamme varten. Väliimme on tulossa kolmas pyörä. Vauva. 

Ystäväni kertoi kuinka heidän esikoisestaan tuli oikea isin tyttö, kun kuopus syntyi. Ystäväpariskuntamme lapsillakin on ikäeroa vain vuosi ja kuukausi. Äidin aika ja käsipari olivat jatkuvasti, tietenkin, vastasyntyneessä kiinni, joten esikolle ja isälle kehkeytyi entistä läheisempi suhde. Sinänsä ihan ihanaa, tietenkin, mutta minulle tästä tuli jotenkin todella onneton olo. En halua, että Kloppinen etääntyy lainkaan minusta. Tai että hän ajattelisi tuon uuden tulokkaan vievän kaiken huomion. Ettei äidillä olisi aikaa enää hänelle. Ettei hän olisi enää äidille aivan helvetin tärkeä ja rakas. Surullista! Eiväthän lapset ajattele niin, eiväthän? 

Vaikka Kloppisen nostelu on tällä hetkellä todella vaivalloista ja vinhan tuntuista, niin yritän silti nostella ja pidellä poikaa mahdollisimman paljon. Ihan kuin Kloppinenkin jotenkin hakeutuisi enemmän lähelleni. Luulotautia kenties? Joka tapauksessa olen halunnut sylitellä Kloppista mahdollisimman paljon. Ehkä myös siksi, että tämä vaivaalloisuus sekä väsymys ovat tehneet minusta ei-niin-pitkäpinnaisen-äidin ja olen korottanut ääntäni ehkä turhankin herkästi... Olen halunnut kai "hyvittää" hermoheikkoisuuttani pojalle enemmän. Tai jotain? Ainakin olen halunnut antaa aikaani ja huomiotani niin paljon kuin on ollut mahdollista.

Jäpikkä tulee varmasti olemaan rakastettu, siitä ei ole epäilystäkään, mutta silti pelottaa tuo sanonta, että esikoinen on aina esikoinen. Kaiken lisäksi meidän esikoinen on vielä niin pahuksen hurmaava ja rakastettava luonteeltaan, ettei häntä voi kuin jumaloida. Mitä jos en tunne samaa palvomisen tarvetta tulevalle pikkuveljelle? Mitä jos pidän yksinkertaisesti Kloppisesta enemmän? Kammottavaa edes ajatella jotain tällaista. Ukkokulta lohduttaa joka kerta, että Jäpikkä tulee varmasti olemaan aivan yhtä ihana ja rakas. Mutta silti mieleen hiipii ajatuksia vanhemmista, jotka ovat myöntäneet suosivansa saati rakastavansa yhtä lastansa enemmän kuin muita... Todella surullista. 

Kai se on aivan luonnollista miettiä, että miten rakkaus riittää useammalle kuin yhdelle lapselle. 

No, Aasiasta kukkaruukkuun, kävimme eilen Postista hakemassa kasan paketteja sekä Mukelomesta-nimisessä lastenvaatekaupassa. Paketeista paljastui minun kummitädin lähettämä synttärilahja Kloppiselle:

...ja huuto.netistä huutamani Molo Kidsin haalari ja hanskat koossa 80 cm:

Mukelomestassa kävin yksi päivä hypistelemässä muutamaa Tutan ihanuutta ja koska ne jäivät kummittelemaan takaraivoon, niin piti käydä ostamassa ne sitten pois. Fleeceasu ja tuo unihaalari piti ottaa koossa 74 cm, vaikka muuten Kloppinen käyttää jopa 86 cm vaatteita Lindexin mallistosta. Tiesin toki, että Tutta on reilua kooltaan, mutta aina se silti vaan yllättää.

Olen muuten aivan tyystin unohtanut esitellä muutaman huuto.net-herkun. Olen aivan hurahtanut näihin Paul Frankin Small Paul -vaatteisiin ja koska ne uutena maksavat hunajaisia mansikoita, niin olen niitä kyttäillyt sitten apinan raivolla huuto.netissä. Sininen huppari on tällä hetkellä sopiva Kloppiselle ja unihaalari sekä musta korvahuppari odottavat Jäpikkää saapuvaksi ja kasvavaksi.

Ajatuksissa muuten pyörii ihan jatkuvasti tuo maanantai. Synnytyksen käynnistyspäivä. Kauhistuttavaa, kun ei yhtään tiedä mitä on edessä. Synnytys pyörii jo unissakin. Viime yönä synnytin vauvan lisäksi patongin. Jep. Ihan terveenoloinen alintajunta minulla.


Nina