keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Itsestäänselvyyksiä?

Olen viimeisen vuoden, ehkä puolentoista, aikana innostunut blogeista. Ennen ajattelin, että ne ovat niitä turhanpäiväisiä (anteeksi.) päivän asu -hömpötyksiä, jotka eivät minua henk.koht. kyllä kiinnosta. Sellaista blogia saatan vilkaista, ovathan vaatteet aina yhtä ihanaisia, mutta kunnon sisältöäkin pitää olla, että jaksan alkaa seurata. Raskauteni herätti blogi-innostukseni kunnolla ja kuten arvata saattaa, kolusin ja rohmusin raskaus- ja vauvablogeja joskus aamusta iltamyöhään. Ensimmäinen SEURAAMANI blogi on muuten tämä. Ja tuota kyseistä blogia seuraan edelleen, vaikka Sascian vauva onkin viitisen kuukautta omaa poikaani vanhempi. Muuten tykkään nimittäin seurailla blogeja, joiden kirjoittajilla on suunnilleen samanikäinen vauva kuin minulla. Tuleepa sitä seurattua muutamaa blogia säännöllisen epäsäännöllisesti, joissa ei edes sivulauseessa mainita vauvoja.

Tämän postauksen tarkoitus ei kuitenkaan ole hehkuttaa blogeja, enkä aio tässä sen enempää omia suosikkejani esitellä. Pointtini oli nimittäin se, että raskaus- ja vauvablogi -maailmassa pyöriessäni olen törmännyt myös blogeihin, jotka käsittelevät lapsettomuutta ja lapsen yrittämistä. Ja ne blogit ovat välillä raadollisen tuskallisia luettavia. Tietenkin.

En voi ymmärtää täysin kirjoittajien tunteita, sillä en ole lapseton. Kerrottakoon kuitenkin, että useiden vuosien ajan luulin olevani hedelmätön kuin banaanipuu Lieksan keskustassa. Ennen Ukkokultaa seurustelin vakavasti erään miehen kanssa. Olimme kihloissa ja elämäämme kuului se perussetti: oma rivarinpätkä, farmariauto ja koira, joka ei tosin ollut kultainen noutaja. Elämästämme puuttui oikeastaan vain se yksi: lapsi. Painelimme menemään ilman ehkäisyä miltei kaksi vuotta, eikä mitään tapahtunut. Emme ehkä virallisesti yrittäneet lasta, mutta molemmilla kai takaraivossa oli ajatus, että vauva saa tulla, jos haluaa. Eikä se halunnut eikä tullut.

Mietin lukemattomia kertoja, että näinkö tämän kuuluu mennä: eikö minun kuulu saadakaan omia lapsia? Ajattelin, että koska en ole ollut mitenkään lapsirakas ihminen, niin en varmaan ansaitsisi saada lastakaan. Mietin varovaisesti joskus yön hämärinä tunteina adoption mahdollisuuksia. Ihan vain siltä varalta, että joskus toden teolla haluan saada lapsen ja adoptio on silloin ainut vaihtoehto. Toisaalta tiesin, etteivät lapset tule tuosta vain, joskus yrittämistä pitää olla takana vuositolkulla. Ehkä kuitenkin olisi olemassa mahdollisuus, että saisin oman lapsen, joka on minun lihaa ja vertani. Yritin pysyä positiivisena, olla panikoimatta ja toisaalta olla ajattelematta koko lapsi-asiaa. Päätin keskittyä työhön ja kouluun, päätin olla uraohjus, jota ei perhe-elämä edes välttämättä kiinnosta.

Positiivinen raskaustesti 6.2.2011 oli oikeasti ihan käsittämätön juttu. Jotenkin olo oli silloin niin erikoinen. Ukkokulta oli sitä mieltä, että odotellaan nyt pari päivää vielä niitä menkkoja, mutta minä tiesin, ettei niitä vain nyt tällä kertaa tule. Ajatus siitä, että minun vatsassani oikeasti kasvaa pieni ihmistaimi oli vain niin uskomaton. Minun vatsassa. Nyt yhtäkkiä, eikä koskaan ennen.

En ole siis ikinä pitänyt vauvan saamista itsestäänselvyytenä. Lapsettomien bloggareiden postauksia on vaikea lukea, sillä sitä tuskaa on tavallaan kuitenkin vaikea myötäelää, kun itseä on siunattu suloisella poikalapsella. Myös vauvaa yrittävien blogeja on tuskastuttavaa lukea, koska tavallaan haluaisi ravistella heitä hartioista ja sanoa: "Hei, lapsia ei tehdä. Niitä saadaan.". Haluaisin myös kertoa lähipiirini tapauksista: ystäväpariskuntamme yritti sekopäisesti saada toista lasta vuoden verran niin että seksistä hävisi into. Lapsi jäi tulematta, vaikka näitä "ovistikkuja" ja raskaustestejä kului toistasataa. Nyt ovet lusikat menossa jakoon, idyllinen omakotitalo on myynnissä eikä heidän ainoaksi (?) jääneellä pienellä pojallaan ole enää ehjää, onnellista kotia. Enoni ja hänen vaimonsa tekivät ensimmäistä ja viimeistä lastaan kymmenisen vuotta. Ukkokullan sisko yritti ensimmäistään pari vuotta, kunnes he lopettivat yrittämisen ja saman tien tärppäsi. Minua itseäni yritettiin pitkään, kunnes kesälomalla vanhempani kuulemma rentoutuivat ja sen enempää en halua oikein tietääkään...

Toisaalta, voi hitto vieköön, että voin ymmärtää sen, että elämä muuttuu pelkäksi kuukautiskierron vahtaamiseksi, ovulaation merkkien odotteluksi ja että sitä lasta halutaan enemmän kuin mitään. Ymmärrän sen ahdingon, ymmärrän sen kovan halun. Olenhan nähnyt sen niin monta kertaa, niin läheltä. Vaikka nimenomaan lähipiiri onkin sen opettanut, että mitä enemmän lasta tehdään, sitä vaikeampaa sen saaminen on. Katsoiko joku muu YLEn dokumenttiprojektin: Hiljaa toivotut? Ei olisi varmaan pitänyt itse katsoa, poraamiseksihan se homma meni. Jos et tiedä mistä on kyse, niin tässä dokkarissa näytettiin kahden pariskunnan elämää, jotka yrittivät kaikin tavoin saada lasta.

Töllön tarjonnasta puheenollen. Ahdistuin taannoin kovasti Livin dokkarista, joka kertoi äideistä, joilla pyöri neljä kersaa jaloissa, mutta he olivat silti tyytymättömiä. He kun halusivat saada tyttölapsen. Mietin, miltä näiden äitien lapsista mahtaa tuntua. Tuntevatko he itsensä vähemmän rakkaiksi, etteivät he riitä, ole kyllin hyviä, koska sattuvatkin olemaan "väärää" sukupuolta? Ja ennen kaikkea, miltä tämä dokumentti tuntuu naisen mielestä, joka yrittää vimmatusti saada lasta tai joka on todettu hedelmättömäksi tai muuten kyvyttömäksi saada lapsi? Miltä tuntuu, kun dokumentissa neljän pojan raskaana oleva äiti itkee ultrassa, kun viideskin lapsi on poika? Miltä tuntuu kuulla, että tämä äiti on masentunut?

Jotenkin pystyn kyllä ymmärtämään senkin, että äiti toivoo tytärtä. Valehtelisin kirkkain silmin, jos tässä väittäisin, että minä en tytärtä toivoisi. Mutta minä en varmasti koskaan tekisi liutaa lapsia vain sen takia, että aivan vimmatusti yrittäisin saada tyttölasta. Kaiken kokemani ja näkemäni jälkeen yritän olla vain onnellinen siitä, mitä minulle annetaan. Olkoon se sitten vain yksi poikalapsi tai kolme. Jos sekaan joskus eksyy tyttökin, niin tervetuloa.

Tämän postauksen pointti on siis se, etteivät lapset ole minulle itsestäänselviä. Joillekin he nimittäin tuntuvat olevan. Halusin kai kertoa siitä, että vuosikausia epäilin, etten voi koskaan saada lapsia samalla kun yksi kaverini suorastaan tehtaili abortteja pari putkeen. Mietin mitä minussa on vialla, vaikka se vika taisikin olla siinä toisessa osapuolessa.

Ehkä se suurin ajatus tämän tekstin takana on se, että Kloppinen on minulle suurin lahja, mitä elämä voi antaa. Lahja, jota arvostan ja josta koitan muistaa olla kiitollinen jokaisena päivänä. <3


Nina

2 kommenttia:

-Mrs P- kirjoitti...

Noi Livin dokkarit on kyl niin hyviä!

Nina kirjoitti...

Ukkokullan mielestä ne ovat suurinta shittiä nelosen ja tv vitosen dokkareiden kanssa, mutta juu, kyllä ne meillä tallennukselle menevät ja aamupäivisin täällä niitä laatudokkareita sitten tapitetaan... :)