Taas mennään?

Eilen sitten tein sen, raskaustestin. Tein sen, eikä tulos yllättänyt. Vaikka tavallaan yllättikin. Kaksi viivaa. Olo oli vain niin vahva, että raskaana ollaan. Minun menkat kun vain ovat sellaista sorttia, etteivät ne yksinkertaisesti ole koskaan myöhässä. Oli taas sellainen tunne, että hitsi vieköön, nyt mennään taas. Ukkokulta halusi katsoa tikun ensimmäisenä ja se oli minulle ihan okei. Tiesinhän kuitenkin, että kaksi viivaa siinä möllöttää. Ja niin möllötti. Ukkokulta tuli virnistellen vessasta ulos. 

Viiva on hailukampi kuin Kloppisesta. Silloin viiva tuli nimittäin salamana ja kirkkaan punaisena. Se tulos oli niin selkeä, ettei tarvinnut jossitella. Nyt sitten taas tekisi mieli jossitella, kun tuo viiva on noin hailukka. Pitäisikö tehdä lisää testejä? 

On kurjaa myöntää, että fiilikset tästä testistä olivat paljon ristiriitaisemmat kuin Kloppisen tikusta. Silloin itkimme onnesta ja hihittelimme. Eilen illallakin hymy oli toki herkässä, mutta jotenkin meillä molemmilla pelko ehkä otti turhan suurta sijaa onnessamme. Ukkokulta nyt tuntuu olevan itsevarma loistava isukki, jonka mieleen ei mahdukaan epäilys, ettemmekö kaikki neljä pärjäisi. Minä sitten taas... Kloppisen kanssa elämä on ollut ihanaa ja helppoa. Väkisinkin pessimisti kelaa, että kasvaako masussani koliikkikaksoset? Entäs raha-asiat? Miten me pärjäämme? Riittääkö rakkaus toisellekin lapselle? Etenkin jos hän onkin temperamenttisempi tapaus kuin tuo Hra Aurinkoinen. Mitä ihmiset sanovat, kun kuulevat, että meille tulee taaaaaaas vauva? Miettivätköhän he, että eikö me hölmöt ymmärretä käyttää ehkäisyä? Tai että kyseessä on ilmiselvä vahinko? Ja miksi helvetissä minä olen näin kiinnostunut muiden mielipiteistä?

Kyseessähän ei ole vahinko. Tietoisesti olemme eläneet ilman ehkäisyä. Meillä kun Ukkokullan kanssa on se mentaliteetti, että lapsia ei tehdä, vaan ne voivat tulla. Toki eilen todettuamme, että olemme näin hedelmällisiä kimpassa, pitänee tämän mahdollisen pikkukakkosen jälkeen oikeasti harkita jotakin ehkäisyä. Muuten en valmistu koulusta ikinä, enkä työelämäänkään ehdi ennen eläkeikää. Tunnen väkisinkin sisälläni jotain ihmeellistä kiitollisuutta, ehkä jotain morkkistakin, kun en ymmärrä olla tarpeeksi kiitollinen. Meille suodaan lapsia helposti, toiset taas taistelevat heistä veren maku suussa.

Laskeskelin vau.fi-sivustolla, että meidän pikkukakkosen arvioitu saapumisaika on marraskuun alussa. Raskausviikkoja on nyt siis 4+3. Huvittavan vähän. Ikäeroa Kloppiselle ja pikkusisarrukselle tulee hädin tuskin vuosi. Aika hurjaa. Minä, nainen, joka ei todellakaan ole lapsirakas saati kodin hengetär, tehtailen tässä perhettä. Eihän minulle pitänyt näin käydä? Näen jo verkkokalvoillani kuvan itsestäni kahden vuoden päästä, kahden riehuvan ja uhmaisen taaperon kanssa, joista kumpikaan ei kuuntele eikä tottele ja minä olen se skitso-kiljuva mutsi, joka aiheuttaa päänsärkyä kaikille kanssaeläjille. Ihmiset pyörittelevät silmiään ja ajattelevat, että enkö minä tosiaan saa kakaroitani kuriin.

Ehdin surra jo ihanista Hartan-vaunuista luopumistakin, vaikka Ukkokulta lohduttikin, että ostetaan samasta mallista tuplat. Hölmöä. Tiedän. Nyt on vain lanttu kyllä kovin sekaisin. Päässä myllää onnellisuus ja toivo, että kaikki menisi nyt vain. Sitten siellä jyllää se pelko siitä, miten minä mukamas pärjään. Vaikka rakas Ukkokulta jaksaa tsempata, että Kloppisen kanssakin minä pärjään erinomaisesti. Ja niinhän minä pärjäänkin. Pitäisi vain luottaa itseensä, uskoa omiin kykyihin. Päässä myllää myös ajatukset synnyttämisestä ja silkka pakokauhu. Lisäksi tunnustan aivan rehellisesti ajattelevani kaiholla myös itseäni: taas lisää kiloja, taas vatsan rasvausta aamusta iltaan, taas sokerirasitus-testejä, taas raskausvaivoja, taas huonosti nukuttuja öitä. Tuntuu niin raskaalta... Aika ei ole selkeästi kullannut tarpeeksi muistoja. 

Mutta ajatuskin raskauden keskeyttämisestä on helvetin raastava. Oli tulevaisuudessa odottamassa sitten millaista silkkaa helvettiä tahansa, se otetaan sitten sellaisena vastaan. Sitä ennen toivotaan parasta. 

Koitan ajatella varovaisen positiivisesti. Tulevat yhdeksän kuukautta ovat tosiaan vain yhdeksän kuukautta elämästäni. Pienen pieni osa. Luultavasti tulossa oleva arki kahden pienen kanssa kestää vain hetken, jonka jälkeen se on auttamatta jo ohi. Sitä paitsi, ehkä tilanteessa on jotain positiivistakin. Elämme tämän raskahkon vauva-vaiheen kerralla ja myöhemmin lapset ovatkin niin samanikäisiä, että heillä on kovasti yhteistä ja seuraa toisistaan. Omassa päässä on kirkkaana muistissa vauvajutut ja konstit vaikka mihin ongelmaan. Toivottavasti. 

Varovaisesti mietin jo, että saakohan Kloppinen pikkusiskon vai -veljen...? Näyttävätköhän he samalta? Onkohan tuleva vauva samanlainen kuin Kloppinen, voisiko hän olla yhtä tyytyväinen ja helppo? Ihan hölmöä, mutta tavallaan hihkun kovasti sitäkin, että meistä tulee oikein kunnon perhe. Kunnon perhe, kun lapsia on jo useampi. Ainoana lapsena koen myös suurta iloa siitä, että minä saatan voida tarjota Kloppiselle sisarruksen.

Tuntuu niin surrealistiselta. Näenköhän minä unta? Vielä hetki sitten hihkuin hääjuttuja ja nyt sitten ennen niitä hoidetaankin alta vielä yksi raskausaika? 

Nina